Ystävyys on ihmeellinen asia. On ollut jännittävää huomata vuosien saatossa, miten jotkut ystävät jäävät taakse ja toiset pysyvät yhä aina vaan - jopa vuosien jälkeen 'se jokin' tuntuu yhä olevan sielä. Joistain ihmisistä tietää, että he ovat sielä aina vaan, vaikka mikä tulisi. Eikä pidä väheksyä niitäkään ihmisiä, joiden kanssa tiet elämän mittaan erkanevat. Kaikki ne yhdessä vietetyt hyvät ja hauskat hetket ovat kuitenkin muistamisen arvoisia.
 Uusia ihmisiä tavatessa monet pystyvät hyvinkin nopeasti kertomaan, haluavatko pitää tämän ihmisen elämässään vai eivät. Itse olen muutamaan otteeseen jopa yllättynyt siitä, miten vahvoja ystävyyssuhteet voivat olla, ne tuntuvat kestävän kaiken; elämän huonot ja hyvät hetket, kommunikaatio katkokset, vuodet, vuosien tuomat muutokset... Mitä elämässä ikinä tapahtuukin ystävyys tuntuu olevan se voima, joka kestää kaiken ja ylittää kaikki esteet.

 Ystävyys ei aina tarvitse sanoja, joskus riittää se, että istuu hiljaa. Joskus ymmärtää toista puolikkaasta sanasta, eikä tarvitse sanoa enempää tai selittää. Joskus täytyy puhua, puhua yökaudet ja käydä kaikki asiat perusteellisesti läpi. Joidenkin kanssa puhuminen ei lopu.

 En itse tiedä kumpi on mukavampaa, se hiljainen ymmärrys vai se loputon puhe. Muistan miten Mn kanssa istuimme vuosia sitten parvekkeella, juomassa kahvia ja polttamassa tupakkaa, olimme hiljaa ja katsoimme, kun ensilumi putoili suurina hiutaleina alas. Se hetki tuntui silloin tärkeältä. Ja jostain syystä se tuntuu yhä tärkeältä. Muistan miten L halasi minua ensimmäisen kerran, emme olleet juurikaan koskaan puhuneet, mutta minusta tuntui, että ymmärsimme toisiamme. Sanattomasti. Tuntuu siltä, että meille riittää se, että olemme aidosti läsnä.
 Muistan ne kaikki yöt, kun olen maannut sängyllä puhumassa Jn kanssa aamuun asti. Puhe lakkaa, kun toinen on niin väsynyt, ettei enää pysty pysymään hereillä. Ja se jatkuu aamulla, kahvin kanssa. Puhe ei koskaan lopu. Istuimme autossa An kanssa, yritin selittää hänelle erästä asiaa, jonka olin juuri oivaltanut. Olin selittänyt viisi minuuttia, ja tuntui, etten vieläkään ollut saanut sitä selitettyä. Hän katsoi minua ja totesi hymyillen, että hän tietää mitä tarkoitan. Ja minä tiesin, että hän tietää. Puolikkaat lauseet, joita siihen asti olin saanut sanotuksi riittivät.

 Tuntuu hyvältä tietää, että on niitä, jotka eivät aina ole läsnä, mutta joiden kanssa ystävyys on aina olemassa, sanoilla tai ilman.


 Onko sinulla ollut hetkiä, joina olet tuntenut, että toinen ymmärtää sinua, vaikka et sanoisikaan mitään? Kerro minulle.